Entä jos tekee mieli vain iskeä keittiöveitsi kämmenestä läpi? Että saisi jonkin konkreettisen kivun, näkisi veren ja tuntisi olevansa elossa...ainakin toistaiseksi.

En jaksa tätä elämää. En jaksa tätä tuskaa. "Kyllä se siitä" "Kyllä sinä paranet" Kuka sen muka voi tietää?? Kuka helvetti voi sen minulle luvata?? Kukaan ei ole pääni sisällä 24/7, ei katsomassa perääni kun paha olo iskee, ei ottamassa tuskaa pois. Vittu mää en kestä tätä oikeesti.. Säälittävää paskaa.

Hah, tilastot sanoo että "se, joka ei puhu, tekee & se, joka puhuu, ei tee" Tapa itseään siis. Eli kun minä puhun, myönnän ajattelevani, niin sekö takaa sen etten tee? Hyvä, jos asia on niin. Itse en enää olisi niin varma. Se olo on niin voimakas. Miten helppoa se olisikaan, kääntää ratti linkkuun satasen vauhdissa moottoritiellä. Kokeilla miten kova isku tulisi. Olisiko se voittamaan jatkuvat puristuksen tunteen rinnassa?

Emmä minnekään itsemurhatilastojen jatkeeksi halua, järkikin sen jo sanoo. Mutta tekeekö se ajatuksia yhtään helpommiksi kestää, jotenkin lievemmiksi ja sallituiksi? Sellaisiksi, ettei niistä tartte välittää?

Entäs kun fakta on, että ne ajatukset tuntuvat tarjoavan helpotuksen.

Se jos mikä on säälittävää.